FETO ry:llä on kunnia julkaista edesmenneen pitkäaikaisen FETO-aktiivin, opettajan, kollegan ja ystävän Ukri Pulliaisen siskon Unni Pulliaisen koskettava muistopuhe Ukrista:
Olen Ukrin pikkusisko, Unni Pulliainen.
En ole pysynyt laskuissa mukana kuinka monta kertaa (baarissa tai työhaastattelussa, jossain
missä olen ollut esiintymässä tai tekemässä töitä) minulta on tultu kysymään että “Hei, sulla on
aika outo etunimi joka alkaa U:lla ja sun sukunimi on Pulliainen, sun on pakko olla jotain sukua
Ukri Pulliaiselle, voitko olla?” Sitten kun kerron että olen hänen pikkusiskonsa, niin ihmisten
silmissä aina läikähtää aito ilo ja mut otetaan vastaan lämmöllä! Että vaikka ei oltaisi tavattu
aikaisemmin niin selvästi munkin täytyy olla hyvä tyyppi kun Ukrikin on. Ja suurimpia
kohteliaisuuksia mitä olen saanut näiltä ihmisiltä on se, että “hei teissä on jotain samaa, jotain
sellaista lapsekasta hassua ja lämmintä”.
Ja mun sydäntä särkee olla nyt hassujen U. Pulliaisten ainoa soihdunkantaja. Mutta yksi iso
ajatus on auttanut mua tässä surussa tosi paljon. Se on mun entisen kollegan, Oxfordin
yliopistossa työskentelevän evoluutiobiologi Aura Raulon pohdinnat kuolemasta. Hänen
mukaansa ihminen voi kuolla joko vähän tai paljon. Ja tän ajattelun perusteella voin iloisena
ilmoittaa että Ukri kuoli tosi vähän, jos ollenkaan.
Luen teille pätkän Auran ajatuksista, jotta ymmärrätte mitä tarkoitan ja ehkä tää auttaa jotakin
muutakin.
Aura kirjoittaa näin:
“Elämän rakennuspalikoiden määrittely on hankalaa, koska kaikki, mikä tekee meistä
erityislaatuisia – identiteettimme, arvomme, solumme, geenimme, sijaintimme, ulkonäkömme –
kaikki se on jatkuvassa muutoksessa, kaikki se virtaa meidän välillämme kuin vesi ja yhdistää
meidät yhdeksi suureksi elämän verkostoksi. Seitsemän vuoden päästä ei minustakaan ole
jäljellä mitään muuta kuin itsetuntoni huojuva torni ja hitaasti hajoava hammaskiille.
Mikä pahinta, tämä jatkuva muutos ei johdu mistään henkevistä sisäisistä
kasvu-prosesseistamme, vaan ulkopuolisista, meidän välisistämme kaoottisista jakamisen
prosesseista. Meidän yksilöytemme rajat vuotaa ja olemuksemme valuu ja virtaa toisiin ihmisiin,
eläimiin, kasveihin, maan multiin! Ja samoista rei’istä vuotaa vierasta ainetta ja henkeä meihin.
Joka kerta kun koen myötätuntoa toista ihmistä kohtaan, osa identiteeteistämme sotkeentuu,
vaihtuu ja hälventää sitä rajaa, jonka olemme välillemme piirtäneet. Ja joka kerta kun painan
käteni multaan, osa mullan mikrobeista tulee biologiseksi osaksi minua. Edes näistä
kehoistamme, soluistamme ja geeneistämme, suurin osa ei itseasiassa kuulukaan yksinomaan
meille vaan sisällämme eläville mikrobeille. Nämä miljoonat symbionttiset solut muodostaa
tärkeän osan kehomme toimintaa mutta toisin kuin muut solut, ne on jatkuvassa virrassa
ihmisten ja ympäristön välillä.
Tälläkin hetkellä meidän ihon mikrobiomi on osa meitä, ja silti yhtälailla Vuosaaren maan
multaa, koivun lehteä tai perhosen siipeä. Jos nyt koskemme maahan, osa soluistamme
vaihtuu, meistä tulee biologistesti osa Vuosaarta, ja Vuosaaresta tule biologinen osa meitä. Ja
joka kerran kun koskemme toisiamme me vaihdetaan soluja keskenämme, me sekoitutaan
hieman. Suolistomikrobejakin siirtyy ihmisten välilllä esimerkiksi suudellessa ja halatessa, mutta myös muussa yhdessäolossa, jopa lähekkäin keskustellessa. Viimeistään tässä kohtaa
yksilöllisyys menee sotkuun ja yksilöt sekaisin. Se kenen kanssa olet tekemisissä muuttaa
sinua, mutta ei vain psykologisesti, vaan ihan solutasolla. Yhdessä olemalla voimme tulla
toistemme kaltaisiksi.
Luulen että kuoleminen ei ole ihan niin mustavalkoista touhua kuin ihmiset luulevat. Onhan jo
nyt osa minuakin poissa. Ja jääväthän nämäkin ajatukseni, nyt kun olen ne teille tässä sanonut
elämään hautajaisteni jälkeen. Tärkeää on ehkä huomata, että ihminen voi kuolla vähän tai
ihminen voi kuolla paljon. Jos koittaa elämänsä aikana omistaa sielunsa, vaalia ajatustensa ja
identiteettinsä puhtautta ja sekoittumattomuutta, jos on pihi jakamaan itsestään ja kranttu
ottamaan vastaan muilta, silloin päätyy kuin yksinäinen keräilijä vaalimaan pölyisiä
monumentteja tyhjissä sisäisissä huoneissaan. Ja silloin ihminen voi toden teolla kuolla.
Hänestä ei jää mitään, sillä hän vie pölyiset aarteet mukanaan. Mutta jos avaa sisäisen
huoneensa ikkunat ja ovet, toivottaa vieraat tuulet tervetulleiksi ja antaa niiden myös mennä, jos
keräilee kauniita asioita vain antaakseen ne eteenpäin, silloin ihminen on kuolematon. Kaikki,
mikä hänen ainutlaatuisessa tienristeyksessään syntyy, kaikki arvaamattomat ajatusten
yhteentörmäykset ja ennenkuulumattomat näkökulmat, ne kaikki vuotavat takaisin verkkoon,
rikastuttamaan muita teitä ja risteyksiä. Kuolema ei siis välttämättä tarkoita kokonaan
katoamista, vaan sitä että muuttaa muotoaan joksikin toiseksi. Äiti voi itkeä menettämäänsä
lasta, kun tämä aikuistuu, vaikka ei se ihminen ole kadonnut mihinkään. Lapsi on vain
muuttanut muotoaan. Kuolemaa voisi ajatella samoin: se on muutos, ei lopullinen katoaminen.
Kuollessaan ihminen astuu uuteen sosiaaliseen asemaan yhteisössään, muuttuu yhdeksi
esi-vanhemmista, joka elää keskuudessamme sen jäljen muodossa, jonka on maailmaan
jättänyt.”
Näin kirjoitti Aura.
Ja se jälki, jonka veljeni Ukri on maailmaan jättänyt, on merkittävä.
Muistotilaisuuksissa usein sanotaan, että vaikka vainaja ei enää ole keskuudessamme, jää hän
elämään häntä kaipaavissa ihmisissä. Olen aina ajatellut kyseistä lausahdusta lähinnä
sanontana, ja sellaisena “kyllä me häntä vielä muistellaan”-heittona. Mutta nyt uskon, että näin
todella ja kirjaimellisesti on. Sillä vaikka Ukri ei kokonaisena ihmisenä enää tule meitä vastaan,
niin paljon hänestä on silti yhä täällä! Jotkut meistä saattaa kantaa siis jopa fyysisesti hänen
solujaan muistona kohtaamisistamme, mutta varmuudella jokainen meistä kantaa mukanaan
hänen ajatuksiansa, oppejansa, huumoriansa, tapaansa kohdata ihminen. Osia hänestä siis
jatkaa matkaansa kaikkien meidän satojen hänen kohdalleen osuneiden mukana. Ja hän vei
osia meistä jokaisesta mukanaan. Myös me siis olemme kuolleet hieman hänen kanssaan ja
meidän ansiostaan hän kuoli suurempana kuin omien osiensa summa.
Ukri oli yksi niistä, joka kosketti lähes jokaista kohtaamaansa henkilöä, vuosi vuolaasti itseään
kaikille meille. Tämän ansiosta hänestä on jäljellä vielä niin älyttömän paljon.
Ukri kuoli tosi vähän, jos ollenkaan.